Älä ota itseäsi liian vakavasti

Haasteista selviää helpommalla, kun tekee työnsä pilke silmäkulmassa. Diplomi-insinööri Mari Silvennoinen, 31, kertoo, miten selvisi Venäjän patriarkaalisessa yrityskulttuurissa viimeisillään raskaana ja naispomon harrastamasta tytöttelystä Suomessa.

Teksti: Terhi Upola

Lukiossa Mari Silvennoinen, tasaisesti kaikessa hyvä ysin tyttö, suunnitteli papin tai psykologin ammattia. Ammatinvalintapsykologin testeissä pappi oli kuitenkin sijalla 15 ja psykologi sijalla 20, kun koko alkulista oli täynnä erilaisia teknisiä ammatteja.

Mari päätti hakea silloiselle Tampereen teknillisen korkeakoulun tekstiilitekniikan linjalle, vaikka luki samalla toista kertaa psykan pääsykokeisiin. Teknillinen tärppäsi.

Aika ääripäitä, tekniikan ala ja ihmisten ymmärtämiseen keskittyvät lukioaikaiset haaveammatit.

– Ei ollenkaan, päinvastoin, Mari väittää.

MARI TYÖSKENTELEE NYT it-konsulttina pienessä helsinkiläisessä yrityksessä. Tietokoneet toki alkavat olla aika älykkäitä, mutta ei niiden kanssa ihan samalla tavalla voi keskustella kuin vaikka psykologin kanssa. Sen Mari myöntää.

Marin homma onkin toimia tavallaan tulkkina tekniikan ja ihmisten välissä, ihmisillehän tekniikkaa tehdään. Mari esimerkiksi auttaa teknisen innovaation tehneitä yrittäjiä kertomaan mahdollisille asiakkaille, mitä hyötyä keksinnöistä näille on.

– Suomessa tehdään paljon maailmanluokan innovaatioita, mutta niitä markkinoidaan ihan liikaa teknisellä jargonilla, Mari sanoo.

DIPLOMI-INSINÖÖRIKSI valmistumisen jälkeen Mari työskenteli hetken tutkijana ja kävi vetämässä projektin pohjoissavolaisessa farkkufirmassa. Sen jälkeen hän muutti Helsinkiin ja meni Lindströmin pesulaan esimieheksi. Lindströmillä hommat vaihtuivat nopeasti tietotekniikka- ja talousprojekteiksi. Viimeiseksi projektiksi ennen äitiyslomaa tarjottiin projektia venäläisessä tytäryhtiössä. 26-vuotias venäjää taitamaton nainen otti haasteen vastaan ja lähti neuvomaan moskovalaisia. Homma hirvitti vasta jälkeenpäin.

– Tuli kantapään kautta opittua, mitä tarkoittaa tehdä töitä eri kulttuureissa. Venäjällä esimerkiksi vanhemmat miehet eivät lainkaan kättele naisia. Tilanteessa tulee helposti sellainen olo, että olenkohan niiden mielestä edes olemassa.

Sama tunne Marille tuli siitä, että hänen neuvojaan ei kuunneltu ja hänen päätöksiään pyörrettiin jälkeenpäin.

– KUN OLIN AIKANI hakannut päätä seinään, sain kollegalta neuvon: kävele toimistoon ja katso, kenellä on isoin pöytä, josta näkee kaikki, eli kuka nauttii eniten arvovaltaa.

Talousjohtaja vaikutti yhtä tärkeältä henkilöltä kuin toimitusjohtaja, ja Marin onneksi tuossa virassa sattui olemaan nelikymppinen perheellinen nainen. Edes jotain yhteistä, siis oiva liittolainen. Venäjällä bisneksen teko perustuu pitkälti henkilökohtaisiin suhteisiin.

– Huomasin, että kun saan talousjohtajan vakuutettua projektin hyödyllisyydestä, saan muutkin siihen mukaan.

Mari havaitsi aina, kun venäläiset kollegat puhuivat hänestä. Hän osasi tulkita sävyn, muttei sanoja.

– Välillä kysyinkin talousjohtajalta, onko kaikki kunnossa. En kuitenkaan jaksanut huolestua asiasta sen enempää, Mari toteaa.

Ihailtava asenne! Suomalaiset, varsinkin naiset, tuppaavat liian usein pohtimaan, että mitähän ne musta oikein ajattelevat ja mitä jos eivät tykkääkään. Mari oivalsi nopeasti sen, mihin monella menee ihmiselämä: kaikki eivät tykkää sinusta, olit minkälainen tahansa. Asiasta on siis turha stressata liikaa.

KAHDEKSAN KUUKAUDEN äitiysloman jälkeen oli miehen vuoro jäädä lapsen kanssa kotiin ja Marin aika palata töihin. Yhtäaikaisesta työnteosta, kauppakorkeakoulun opinnoista ja allergisen lapsiperheen arjesta Mari sanoo selvinneensä kahden asian avulla: reippaan aviomiehen ja imetyksen tuoman energian turvin. Kolmantena toimi uuden oppimisesta syntynyt rautainen motivaatio.

– On optimaalinen tilanne, jos perheessä pystytään jakamaan hommat tasan. Mieheni on perinteisestä perheestä maalta, mutta neljä vuotta poikamiesboksissa opiskeluaikana teki ihmeitä, Mari nauraa.

– Ja hormonien ansiosta olin imettäessäni kuin duracell-pupu. Silloin ajattelin, että en lopeta imettämistä ikinä, kun minulla oli niin energinen olo.

VIELÄ ÄITINÄ työelämään palattuaan Mari sai kuulla tytöttelyä – mutta ei koskaan miehen suusta.

– Eräs entinen naispuolinen esimieheni puhui minusta tyttönä ja mietin, että milloinhan minusta tulee hänen silmissään aikuinen.

Marin mielestä paras ase tytöttelyyn on sivuuttaa asia ja osoittaa oma ammattitaitonsa. Hän arvelee, että naisen täytyy tehdä uskottavuuden eteen vähän enemmän töitä kuin miehen, kiinnittämään huomiota asioihin, jotka laitetaan helposti naiseuden piikkiin.

– Olen tosi puhelias ja nauran kovaa. Mietin joskus jälkeenpäin, olenko antanut epäammattimaisen kuvan sellaisella käytöksellä, jos asiakas on ollut epäileväinen, Mari kertoo.

– Jälkeenpäin ajatellen en olisi kuitenkaan toiminut toisin. Asiat sujuvat parhaiten, kun on oma itsensä.

TOISEN ÄITIYSLOMAN jälkeen alkoi uusi työnhaku. Mari kirjoitti CV:hen rehellisesti olevansa kahden pienen lapsen äiti ja asuvansa Lahdessa – suurin osa työhakemusten osoitteista sijaitsi pääkaupungissa.

– Jos tämä yhtälö olisi jotakuta työnantajaa hirvittänyt, ei se varmaan olisi ollut hyvä työpaikka minulle, Mari toteaa.

Nykyinen työnantaja, it-alan konsulttitoimisto Gearshift Group, antoi jo työhaastattelukutsussa viitteitä siitä, että yritys voisi sopia pienten lasten äidille.

– Kun sain kutsun työhaastatteluun, minulle sanottiin, että jos et saa hoitajaa lapsille, ota heidät mukaan. Eiköhän täältä hoitosetä löydy haastattelun ajaksi, Mari hymyilee.

Mari kehottaa panemaan merkille heikkoja signaaleja työpaikkaa valitessa, tutkimaan esimerkiksi, onko yrityksessä naisia johtopaikoilla; se kertoo paljon organisaatiokulttuurista.

KUUDEN LINDSTRÖMIN-VUODEN ja tuoreen kauppatieteiden maisterin tutkinnon jälkeen Marilla ei ollut aavistustakaan, millaista palkkaa hänen pitäisi pyytää. Hän kävi Ekonomiliiton palkkaneuvotteluillassa ja laski palkkahaarukkansa liiton nettisivuilla sijaitsevalla laskurilla.

– Katsoin sieltä oman palkkakategoriani yläpään, lisäsin siihen pari sataa ja sanoin, että tämä on minun palkkatavoitteeni. En koskaan väittänytkään, että se olisi palkkapyyntöni.

NYT MARI MATKUSTAA Lahdesta Helsinkiin junalla kolme kertaa viikossa. Junamatkat ja etätyöpäivät hän keskittyy tiedonhankintaan ja materiaalien valmisteluun. Helsinki-päivät kuluvat pitkälti palavereissa ja asiakastapaamisissa. Vaikka kahdeksan tuntia on Helsingin päässä tyypillinen työpäivän pituus, matkat tekevät näistä päivistä sen verran pitkiä, että Mari ehtii harvoin miettiä vaikkapa illan ruokia etukäteen. Tai kurahousuja.

– Esikoisen kurahousut ovat rikki, ja päiväkodista on tullut jo noottia, että koskas ostatte uudet. Eiköhän ne tuosta Stockan ohi kulkiessa ehdi joku päivä nappaamaan mukaan, Mari sanoo huolettomasti.

Marin perheessä ei vertailla kalentereita viikoiksi eteenpäin vaan eletään hetkessä ja mietitään lasten viemiset ja hakemiset yleensä edellisenä iltana.

– Kyllä kotiin mennessään voi ottaa mukaan grillatun kanan ja pakastepullat – kaikesta ei tarvitse stressata ja olla niin suunnitelmallinen.